Haaska - Moonsorrow

raunioita tuhotun kaupungin vierestä katsellen

vai yläpuolella auringon eksyneenä taivasta halkoen?

koska kuoli tuo kurja olento, tiedä en kynnet selässään hetken levähtää

kasvot hiekassa hetki katoaa

liian kauas katseensa hamuaa

kun eivät kotkatkaan pilvissä lennä

on rauta voimaton aikaa vastaan

kaikki aseensa joutuvat laskemaan

ja kaiken turhuuden unohtaen

suohon päätyy vielä tämäkin

vain tuhkaa poltetun kaupungin unet valloittajien

yläpuolella auringon tyhjyys olkoon maa täältä karkoitettujen

kynnet selässään hetken levähtää

kasvot hiekassa hetki katoaa

hitain askelin liian kaukaa

moni itselleen aarteita saalistaa

on rauta voimaton aikaa vastaan

kaikki lihassaan joutuvat kitumaan

turha on väsyneen odottaa

kuka valmis on matkastaan luopumaan

tällä tiellä ei kukaan kulje meitä vastaan

lopulta aika palkitsee

minkä ajassa ihminen kärsii

kuolema kalventaa kaikkien kasvot

jättää ruumiit kynsiin korppien

miekasta nielet veren jonka lasket

suohon päädyt vielä sinäkin

puiden oksilla, vuorten rinteillä

istuvat vaiti nuo hahmot

vain odottaen että polvillesi putoat

ja kasvosi hiekkaan painat

et enää liiku, silloin tiedät…

guardando le rovine vicino alla città distrutta

o sopra il sole perso nel cielo?

poiché quella disgraziata creatura è morta, non so mi inchiodo sulla schiena un momento per riposare

la faccia nella sabbia il momento scompare

troppo lontano

quando le aquile non volano tra le nuvole

è ferro impotente contro il tempo

tutte le loro armi devono essere abbassate

e dimenticando ogni vanità

anche questo finisce nella palude

solo le ceneri della città bruciata sognano i conquistatori

sopra il vuoto del sole sia espulsa da qui la terra

unghie sulla schiena per un momento per riposare

la faccia nella sabbia il momento scompare

i passi più lenti troppo lontano

molti depredano tesori per se stessi

è ferro impotente contro il tempo

tutti nella loro carne soffriranno

inutile aspettare

che è pronto a rinunciare al suo viaggio

su questo sentiero nessuno cammina contro di noi

alla fine, il tempo premia

in che tempo l'uomo soffre

la morte calma il viso di tutti

lascia i corpi negli artigli dei corvi

dalla spada inghiotti il ​​sangue che conti

finisci ancora nella palude

sui rami degli alberi, sulle pendici dei monti

seduto in silenzio su quei personaggi

aspettando solo che tu cada in ginocchio

e premi la faccia nella sabbia

non ti muovi più, allora sai...